Seitsemän vuoden matka lukkiutuneesta lakinaisesta luovan alan yrittäjäksi

Joskus on hyvä kelata omaa elämäänsä taaksepäin ja miettiä, mitä tuli tehtyä.

Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen kulkenut pitkän matkan. Ihan kirjaimellisestikin. Aina Rovaniemeltä Intiaan, Laosiin, Kambodzaan, Kiinaan, Mongoliaan, Siperiaan, Burmaan, Helsinkiin ja takaisin Ouluun. Tähän pisteeseen, jossa nyt istun kirjoittamassa tätä blogia.

Ulkona sataa lunta, on marraskuu. Vuosi on 2019.

Tunnen kulkeneeni viime vuosien aikana myös henkisiä kilometrejä. Harppauksia eteen ja taa, ja taas eteenpäin.

Kun katson elämää nyt, ajattelen vielä seitsemisen vuotta sitten olleeni jumissa. Lukkiutunut. Varoin paljastamasta itsestäni liikaa. Olin ääritunnollinen. Epäilin kykyjäni ja annoin häpeän ja pelkojen rajoittaa itseäni. Vaadin itseltäni täydellistä suoritusta.

Vuonna 2013 tapahtui jonkinlainen yllättävä käänne. Matkasin serkkuni kanssa kolmeksi kuukaudeksi Aasiaan. Näin millaista on Intiassa. Kiersimme junalla kaoottista maata. Elämä siellä oli hallitsematonta, ylitsepursuavaa. Sitten seikkailimme Laosissa, vuokrasimme kevytmoottoripyörät ja teimme päivien roadtripin viidakkoon. Tiet olivat kuoppaisia ja mutaisia. Serkkuni kaatui ja mursi kylkiluunsa.

Seikkailu jatkui Kambodzaan, Vietnamiin ja sieltä Kiinaan. Hyppäsimme junaan Pekingissä, pysähdyimme viikoksi Mongoliaan ja jatkoimme matkaa Siperian halki Helsinkiin ja sieltä Ouluun. Maapallo tuntui niin pieneltä. Äkkiäkös tästä hurauttaa Oulusta junalla Pekingiin.

En arvannut, miten matka vaikuttaisi minuun. Näin jälkeenpäin ajattelen sen olleen eräs elämäni käänteentekevistä retkistä.

Syystä tai toisesta aloin seikkailun jälkeen avautua. Tai jokin minussa aukesi. Luovuus?

Minussa syntyi tarve kirjoittaa runoja. Valokuvata. Tehdä ja luoda jotain, mikä lähtisi minusta itsestäni.

En ollut koskaan kirjoittanut runoja, enkä tiennyt miten niitä kirjoitetaan. Sama juttu valokuvaamisen kanssa.

Aloin raapustamaan mitä tahansa sanoja vihkooni. Istuin Helsingissä silloisen asuntomme puutarhassa Lastenkodinkadulla, kirjoitin jotain. En miettinyt sen enempää. Sanojen ei tarvinnut olla hyviä.

Menin valokuvauskurssille, matkustin Burmaan kuvaamaan ja pidin oman näyttelyn. Halusin jakaa muille tapaani nähdä ja kokea maailmaa. Katsokaa, tällaista on ja tässä minä olen!

Muistan edelleen, kun ensimmäinen tekstini julkaistiin lehdessä. Se oli Metro-lehden kolumni alkuvuodesta 2014. Häpesin. Voi, häpesin sitä niin syvästi. Ja samaan aikaan olin ylpeä. Uskalsin antaa itsestäni jotain ja paljastaa sen koko maailmalle. Tai no, niille jotka tuota lehteä lukivat. Minulle se oli tärkeä hetki. En kuollutkaan.

Tällä viikolla, lokakuussa vuonna 2019 kävin Oulun yliopistolla vierailevana puhujana. Tapahtuma oli Creative Afternoon ja aiheena Emotions. Puhuin haavoittuvuudesta luovuuden ja merkityksellisen elämän edellytyksenä. Jotta voisi luoda jotain omaa ja kokea elävänsä täyttä elämää, on uskallettava asettaa itsensä alttiiksi. On uskallettava ottaa askel paikkaan, jossa tuntee häpeää, pelkoa, epävarmuutta, heikkoutta ja suruakin.

Seitsemän vuoden aikana olen kulkenut paikkaan, jota en tiennyt vielä vuonna 2012 olevan olemassakaan. Olen kulkenut aavistuksen ja arvauksen varassa.

Seitsemän vuotta sitten olin vielä töissä yliopistolla, kansainvälisen oikeuden tutkijana. Sittemmin olen siirtynyt lakinaisesta viestintäalan tehtäviin ja luovan alan yrittäjäksi. Lakialan tehtävistä tyhjän päälle, sieltä viestintäjohtajaksi, sitten pyörittämään omaa coworking-tilaa, kirjoittamaan kirjoja, tuottamaan tapahtumia ja tutkimaan luovuuden salaisuuksia sekä kertomaan niistä muille. Ja edelleen perustamaan oman vaatebrändin sekä kirjoittajia inspiroivan studion.

Mietin toisinaan, olisiko elämä jotenkin helpompaa, ellen olisi lähtenyt seuraamaan sydäntäni. Varmaankin olisi? Toisaalta en olisi kulkenut sitä koukeroista matkaa, joka on lopulta johtanut tähän pisteeseen, jossa voin todeta olevani suhteellisen onnellinen. Eikä enempää oikeastaan tarvitsekaan olla.

Sitä mukaa kun olen avannut solmuja itsessäni ja tutustunut itseeni, on kokemus elämästä ja koko maailmasta alkanut muuttua. En anna pelon ja häpeän rajoittaa minua (ainakaan siinä mittakaavassa kuin aiemmin).

Tiedän, etten minä kuljeta elämää, vaan se kuljettaa minua. Se on kuin hengitys. Se kulkee ja elää huolimatta siitä, kontrolloinko ja pidänkö siitä kirjaa. Elämä tapahtuu.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close