Yksi kommentti voi viedä tekemisen ilon – ja tuoda sen takaisin

Mennään suoraan asiaan. Olen toipumassa uupumuksesta ja masennuksesta. Viime kuukausien aikana en ole saanut tehdyksi mitään. Olen enimmäkseen maannut kuola poskella erilaisilla sohvilla, käynyt välillä metsässä, syönyt, nukkunut ja harjoittanut tiivistä itsetutkiskelua. Joskus vaihtelua päiviin on saattanut tuoda satunnainen ohi lipuva paniikkikohtaus, siis hetki, kun olen luullut, arvattavan harhaisesti, esimerkiksi kuolevani.

Somesta tai pikaisista ”hyvää päivää, mitä kuuluu” -kohtaamisista tätä kaikkea tuskin on ulkopuolinen arvannut, siitä olen yrittänyt pitää visusti huolen. Suhtaudun tähän kaikkeen vähän kuin virtsatieinfektioon. Sellaisen osuessa kohdalle en huuda siitä joka ilmansuuntaan, vaan elän oireiden keskellä lopulta suhteellisen normaalia elämää, sillä en tahdo jonkin ikävän puolelle kallistuvan asian määrittävän minua ihmisenä kokonaan. Kaikkein vähiten tahdon huolestuttaa ketään muuta, enkä kaipaa sääliviä kommentteja tai tyhjiä, vaikkakin varmasti hyvää tarkoittavia, neuvoja ja motivational quoteja riemastuttamaan jo ennestään riemullisia päiviäni.

Pitkän tekemättömän tauon jälkeen päätän varovaisesti aloittaa jotakin. Voimat alkavat näet palata. Höttöinen hällä väliä -mössö alkaa sulaa aivojeni sisuksista, ja turhuuden turta murehtiminen vaihtuu varovaiseen toiveikkuuteen tulevasta. Olo on edelleen vähän näköalaton, mutta päätän ottaa askelen johonkin suuntaan.

Perustan blogin. Se tuntuu sopivan turvalliselta tavalta aloittaa, sukellella hiljalleen takaisin kohti elävää elämää. Kirjoittamalla kun voi kokea pieniä, mutta tärkeitä onnistumisen elämyksiä.

Kun on ollut kuukausikaupalla sellaisessa oudossa kieputuksessa, kokenut valtaisaa riittämättömyyttä, epäonnistuneisuuden tunnetta ja muutoksen tuskaa. Kun on kyseenalaistanut jokaisen osan omasta itsestään, kyseenalaistanut koko elämän kaikkine puolineen, tarponut jossain mahdottoman sameassa kykenemättä kokemaan iloa siitä, mitä aiemmin rakasti. Silloin kun mieleen tulee mikä tahansa idea, mikä tahansa askel, jonka voisi kuvitella haluta ottavansa. Silloin siihen askeleeseen tartutaan kuin pelastusrenkaaseen raivoavassa aallokossa, kaksin käsin, kaikin voimin, rystyset valkeina tarraten ja syleillen.

Mutta katsohan. Kun ihminen kulkee läpi jonkin sellaisen, hän todellakin kyseenalaistaa jokaisen osan omasta itsestään, aina uudelleen. Mikä oikeus minulla on kirjoittaa yhtään mitään? Miksi kuvittelen, että minä muka osaisin? Miksi kukaan tahtoisi lukea? Miksi edes tahtoisin jakaa ajatuksiani muille? Mitä syytä minulla on lopulta ryhtyä yhtään mihinkään?

Itsensä vähätteleminen, alas painaminen. Sen kieltämiseksi tulisi säätää laki. Se nimittäin lamauttaa tekemästä. Ja kun tekeminen lamaantuu, koen itseni merkityksettömäksi, tarkoituksettomaksi, erilliseksi ja yksinäiseksi hylkiöksi maailmassa, jossa kaikki muu on luonnollisesti paikallaan. Minulla ei ole paikkaa. Minua ei tarvita mihinkään. En kykene luomaan mitään, mikä toisi tähän maailmaan jotain omaa, arvokasta ja uutta. Olemassaoloni on samantekevää.

Sellaista lähetystä kauttani välillä lainehtii.

Usko tai älä, vaatii melkoisen ponnistuksen siis tarttua koneeseen, kirjoittaa muutama rivi ja asettaa ajatuksensa julkiseksi. Jesarilla paikkailtu mieli on yhä herkkä, se uskoo enemmän muita ihmisiä kuin itseään. Tämä on kuitenkin pelastusrenkaani, ja jossain jokin voima on kiskomassa minua nyt kuiville. Tekemisestä, siis jonkin uuden luomisesta, läikähtää ilo ja lähes ylpeys omasta kykeneväisyydestä.

Sitten tulee ensimmäinen kommentti.

Se ei ole negatiivinen, mutta kriittinen kylläkin. Kuulen kommentin takaa vähättelevän äänen: ”Mikä sinä olet yhtään mitään tällaista tekemään!” Se lienee ainoastaan vain oman höperöisen mieleni ääni, tuskin kommentoija tarkoittaa parilla viattomalla lauseellaan oikeasti mitään pahaa. Hän ei tiedä taustatekijöitä, hän ehkä kuvittelee kaiken syntyneen helposti, ja siksi koen, ettei hän juuri arvosta sitä, mitä olen tekemässä.

Kommentti on tosissaan pieni, vain lievästi kritisoiva, mutta se jää kummittelemaan mieleeni. Ei tee mieli enää kirjoittaa toiste. Antaapa olla. Jos pelastusrenkaaseen tarttuminen tarjoaa tällaista shittiä, niin hukun mieluummin aallokkoon. Että yksi kommentti voi viedä tekemisen ilon silloin kun ihminen on herkillä.

Mutta arvatkaapa mitä! Sitten tulee se toinen kommentti.

Kommentti on yhtä lyhyt kuin edellinen, mutta sävy on toinen. ”Kirjoitat hyvin”, siinä sanotaan. Kaksi sanaa. Kaksi pienen pientä ja kaikkeuden mittakaavassa täysin merkityksetöntä sanaa neutralisoivat tilanteen mielessäni. Minähän osaan, heh-heh! Joku on lukenut tekstini ja pitänyt siitä. Odottaakapa vain, kun täältä pesee ja linkoaa, ji-huu! Yksi kommentti tuo tekemisen ilon takaisin.

Miten typerää onkaan se, että antaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa omaan tekemiseensä. Rannalta on niin helppo huudella neuvoja aallokossa soutavalle. Mitään itselle tärkeää ei kannata jättää tekemättä siksi, että pelkäisi muiden ihmisten reaktiota. Kukaan tunteva ihminen ei kuitenkaan ole immuuni ympäriltä tulevalle palautteelle. Kaikki me tahdomme loistaa.

Kiitän molempia kommentteja, sillä ne kumpikin omalla tavallaan muistuttivat minua siitä, miten tärkeää on kehua ja kannustaa muita. Jatkossa muistan myös pukeutua vähän tiheämpään panssariin ottaessani palautetta vastaan.

Emme ikinä tiedä, mitä toinen ihminen käy parhaillaan läpi tai mitä hän on elämänsä varrella kokenut. Siksi meidän tulisi olla varovaisia sanoissamme. Me emme tiedä toistemme taustoja täydellisesti, emme koskaan pääse toinen toisemme nahkoihin kokemaan tunteita, joita yksi sana, yksi katse, tai kenties pelkkä välinpitämätön olankohautus saattaa aiheuttaa. Tänään sinulle pirauttava tekopirteä puhelinmyyjäkin saattaa olla ujo ja epävarma nuori, joka on ensimmäisessä työpaikassaan soittamassa ihka ensimmäistä puheluaan tuntemattomalle.

Positiivinen, rohkaiseva kommentti tuskin koskaan on särkenyt ketään tai vienyt maailmaa huonompaan suuntaan. Päinvastoin.

Me tarvitsemme toinen toistemme kannustavia sanoja. Kun raivoisa meri on tempaista mukaansa yksinäisen, eksyneen ihmisen, on meidän velvollisuutemme sytyttää valot jok’ikiseen maailman majakkaan ja huutaa, että ranta on jo ihan lähellä.

32 vastausta artikkeliin “Yksi kommentti voi viedä tekemisen ilon – ja tuoda sen takaisin

  1. Tosiaankin kirjoitat hyvin. Käyn samaa läpi kuin sinäkin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos, Teemu! Tärkeää kuulla. Voimia, lepoa, lempeyttä ja kaikkea hyvää! ❤️

      Tykkää

  2. Kiitos Martta, sytytit päivääni valon. Lämpöä elämääsi.
    T. Ritva

    Tykkää

    1. Kiitos, Ritva. Kaikkea hyvää syksyyn!

      Tykkää

  3. Martta, oot sä kyllä aivan huippu! Koskaan sua tavannut, mutta tutustunut suhun edes hitusen sun blogitekstien ja yrittäjäkirjan kautta, jonka meille Amerikkaan lähetit (anteeksi unohtui kiittää siinä vauvahuuruissa). Sulla on lystikkään ihana tapa kirjoittaa ja täytyy sanoa, että oot rohkea! Pidä lujasti kiinni sun pelastusrenkaasta! Voimahalauksia ❤

    Tykkää

    1. Kiitos, Milli! Sanasi merkitsevät paljon. Sinä ja te olette tuoneet paljon inspiraatiota minun päiviini, kiitos siitä. Kaikkea hyvää ja tavataan. ❤️

      Tykkää

  4. Tsemppiä Martta! Käytännössä kirjoitit omat tuntemukseni, kuin haamukirjoittaja. On aika karmaisevaa huomata, että ”lievän” työnarkomaanin elämä ei ollutkaan se paras vaihtoehto. On vaikeata yht’äkkiä muuttaa työskentely tapaansa, mutta kroppa kyllä kertoo koska olen mennyt liian pitkälle. Nyt 6. päivä migreenin runtelemana, voin jo sanoa, nyt on aika vetää happea ja rauhoittaa menoa.

    Tykkää

    1. Kiitos, Jari kommentista! Tsemppiä myös sinulle, lepoa, omaa aikaa ja rauhaa. ❤️

      Tykkää

  5. 🧡 Ihailen aina vain rohkeuttasi sekä taitojasi kirjoittaa. Jatka ihmeessä! Ja voimia sinulle 😍 Älä anna ajattelemattomien ihmisten lannistaa itseäsi. P.s. Terkkuja Sepolle, joka on myös ihqu 🤩

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos, Helena! Tärkeitä sanoja. Hännän heilautuksia Sepolta! 🙂🐶

      Tykkää

  6. Kiitos hienosta, rohkeasta ja myös humoristisesta tekstistäsi! Todella toivon, että jatkat kirjoittamista, sillä tällaista blogia mieluusti lukisin enemmänkin. Tosiaan, kukaan meistä ei tiedä mitä toinen käy läpi ❤ Ystävällinen kohtaaminen voi tuoda ihmeellisesti voimia ❤

    Tykkää

    1. Kiitos kauniista ja kannustavista sanoista! Mukava kuulla, että lukisit mieluusti enemmänkin. Jatketaan siis! Kaikkea hyvää! ❤️

      Tykkää

  7. Olemme tavanneet useasti ja tunteneetkin. Olet ollut mielessänikin. On ollut merkityksellistä päästä tuntemaan sinua uudelleen kirjoitustesi kautta. Tämän kirjoituksen myötä tulit ainakin 100 askelta lähemmäksi – olemme tunteneet hyvin samoin.
    Jatka rohkeasti sitä mitä teet ja olet. Uskon että menet vielä pitkälle, ainakin jonakintaina. ☺️

    Kate

    Tykkää

    1. Kate! Tuulahdus lapsuudestani. Kiitos kommentista, tästä tuli hyvä mieli. Kaikkea hyvää! ♥️

      Tykkää

  8. Martta, ihana kirjoitus joka antoi myös ajattelemisen aihetta. Kirjoittaminen on sun juttu ja voiman lähde. Kiitos tästä kirjoituksesta.

    Tykkää

  9. Kiitos….

    Tykkää

  10. Mahtava kirjoitus 💝 Olet Huippu!
    Sielu halajaa lisää siun luovuutta 😍😍😍
    Rakkautta ja valoa tähän syksyyn 💝💝💝💝💝💝💝💝💝💝💝💝💝💝

    Tykkää

    1. Kiitos, Teija! Itse olet huippu. Kaikkea hyvää syksyyn! 😊

      Tykkää

  11. Kaverin facebook-päivityksen kautta päädyin lukemaan kirjoitustasi. Kiitos! Jaan eteenpäin ja koitan ehtiä lukemaan muutkin kirjoituksesi. ❤️

    Tykkää

  12. Hyvi sä vedät 🙂 Plussat myöt blogin ulkoasusta.

    Tykkää

  13. Matti Hirvonen 10.10.2018 — 09:57

    Kiitos Sinulle. Sieltä ei ole helppoa nousta. Olisipa ite ymmärtänytbtehdä jotakin blogia aikoinaan. Ei edes tajunnut kuinka väsynyt on. Hyvää jatkoa siulle!

    Tykkää

    1. Kiitos, Matti! Kaikkea hyvää!

      Tykkää

  14. Kiitos kaunis, Martta ❤

    Tykkää

  15. Tämä bloggaaminen on hyvä idea, sää kirjoitat hyvin ja mää tykkään lukee sun ajatuksia.

    Tykkää

  16. Viimeinen virkkeesi ” Kun raivoisa meri on tempaista mukaansa yksinäisen, eksyneen ihmisen, on meidän velvollisuutemme sytyttää valot jok’ikiseen maailman majakkaan ja huutaa, että ranta on jo ihan lähellä.” sai kyyneleet silmiini, yksi lempivirkkeistäni pitkään aikaan muistiin kirjoitettavaksi (koska kyllä, keräilen muistini lokeroihin nerokkaita virkkeitä – keräilyharrastus sekin. Juuri tuo virke kertoo sen, miksi sinun kirjoituksiasia on niin miellyttävä lukea – kirjoitat niin valtavan oivaltavaa ja taitavaa tekstiä!

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close